Yllätän itseni. En ole vuosikausiin tuottanut kummempia tekstejä, lähinnä someen lyhyitä ja nopeita tekstejä ja joitain ilmoituksia.
Keväällä keksin, että voisin alata kirjoittamaan blogia. Kevät meni ja kesäkin ja tässä nyt olen.
Työt ovat pitäneet minut onnekkaan kiireisenä, mutta tylsästi sanottuna aikaa löytyy jos oikein haluaa.
Olen Tanja, 52 vuotta ja elämäni on Kukkakauppa ja Hautaustoimisto Kurikan Kukkakontti,. Yritykselläni on pitkä historia ja pyrin pitkään tulevaisuuteenkin.
Taaksepäin pitää aina katsoa, mutta tärkeämpi mielestäni on katsoa eteenpäin.
Ihmisenä olen ihan oma itseni, hyvässä ja huonossa. Ymmärrän perinteet, mutta myös tiedostan nykyajan vaatimukset ja mahdollisuudet. Yritysalani on sekoitus iloa ja surua, on kukkien kauneutta ja omaisten suuria surun ja epätoivon hetkiä. Kukkakaupassa saa revitellä, mutta hautaustoimistossa saa pysähtyä ja rauhoittua. Todella hieno kokonaisuus.
Uskon itse tekemääni, koska vain itse tekemällä = valokuvilla ja teksteillä , luo uutta ja omaa. Tiedostan, että helpommallakin pääsisi, jos käyttäisi kuvapankkeja ja kopioisi muiden tekstejä. Oma tyylini on toinen, tokikin aikaa vaativampi. Tästä päästäänkin siihen, että intohimojen toteuttaminen on itseltäni jäänyt vähän vähille. Intohimojani on kissat, ruoanlaitto, leipominen, siivoaminen, musiikin kuuntelu. Ihan tavallisia asioita ja koen miltei meditatiivisena esimerkiksi vessan siivoamista!
Aion silloin tällöin kirjoitella ajatuksia, faktoja ja tuntemuksia. En tee tarkkaa aikataulu- tai asialistasuunnitelmaan, mistä kirjoitan. Tulen käsittelemään asioita kukkakauppamme ja hautaustoimistomme puolelta. Käsittelen surua ja kuolemaakin , mutta sinä itse päätät, haluatko lukea niistä.
Innostun asioista todella helposti eli kirjoitusteni aiheet voivat olla hyvinkin pikaisella temperamentilla toteutettua, mutta se on juuri sitä, mitä olen. Politiikka ja urheilu tulee olemaan kirjoitusteni ulkopuolella, eivät ole ihan ominta osaamistani.
Olen tästä keväällä mieleeni pompahtaneen ajatuksen toteutuksesta tosi iloinen. Aion ehtiä kirjoittelemaan, vaikken ehtisikään.
Miten ilmaisen muille, että vietän suruaikaa?
Surusta kirjoittaminen koetaan usein ikäväksi asiaksi. Miksi? Elämämme on iloa ja surua.
Ilon olemassaoloa emme useinkaan huomaa ja osaa arvostaa sillä hetkellä.
Surun saapumista elämään ei pysty siirtämään sivuun, se tulee ja on läsnä ja usein jää vieraaksemme loppuelämäksemme.
Joskus on tilanteita, että olisi hyvä tiedottaa ympäristölle: ” Hei, elämässäni on nyt surua, enkä ole ehkä ihan parhaimmillani, ymmärrä minua ”.
Ennen vanhaan suruaikana pukeuduttiin mustiin ja se oli signaali asiasta. Nykymaailmassa tämä ei enää ole pätevä keino; vielä yhdeksänkymmenluvulla minulta kysyi iäkäs ihminen, kun pukeuduin (gootti) mustaan, että onko minulla suruaika?
Nykyaikainen tapa viestittää suruajasta on sururusetti ja SURUNAPPI
Surunappia käytetään läheisen menetyksen jälkeen, huom. ennen ja jälkeen hautajaisten (tämä tieto yllätti minut). Surunappi on oikeaoppisesti puvun takin vasemman kauluskäänteen napinläven paikasta 2 cm alempana. Surunappi on miehille tarkoitettu pieni asuste. Naisten perinneasuste on suruharso, mutta asuste ei suoraan sanottuna ole ihan tätä päivää.
Surunauhasta on versio, joka on kuin musta roosa-nauha, ja se on oikein hyvä surun merkki sekä miehille että naisille.
Miten kauan käyttäisin tällaista suruajan merkkiä?
Täytyy todeta, että en tiedä. Suruaikaa ei voi määritellä.
Omassa elämässäni on ollut mutkia ja murheita, mutta läheisimmät menetykset ovat vielä kokematta ja se, miten sen itse tulee kokemaan on iso kysymysmerkki. Vaikka työni on täynnä kuolemaa ja surevia omaisia, niin surun omakohtainen kokeminen on eri asia. Toisen suruun ja suruajan kestoon ei ole ymmärrystä, jokainen kokee asiat eri tavalla ja korostan, että kaikki surevat omalla tavallaan: kyyneleillä/ hiljaisuudella/ kiukulla / tekemisellä/ apaattisuudella, tyylit ja tavat ovat ihan äärimmäisyydestä toiseen.
Osaltani tulen vaikuttamaan surun nykyaikaiseen näkymiseen siten, että meillä asioivat omaiset saavat itselleen surunapin tai -rusetin veloituksetta. Uskon, että tämä on pieni , mutta iso asia. Suru kuuluu elämään kuten ilokin. Ehkä osoittamalla surunsa saamme elämään lisää inhimillisyyttä ja sympatiaa.
Vai haluaisitko sinä surra ilman, että ympäristösi tietää asiasta. Tämähän on yksi tapa surra ja ihan yhtä oikea kuin asian esilletuominen.